”Kuka lohduttais murheista mieltä,
lohduttais sanoen: miksi etsit sä elämää sieltä,
joukosta kuolleitten.”
Jaakko Löytty – Toisen päivän iltana

”Hei rakkaat. Istun autossa, katselen kun ensilumi sataa maahan ja kirjoitan tätä kirjettä. En ole ajatellut sen enempää mitä kirjoitan. Haluan silti kirjoittaa jotain, vaikkei sillä välttämättä ole mitään merkitystä.”

Näillä sanoilla alkaa rakkaan veljeni jäähyväiskirje, jonka hän kirjoitti lähes kolme vuotta sitten. Kolme vuotta myöhemmin istun asunnossani, katselen ikkunasta miten maailma on muuttunut: puut ovat kadottaneet lehtensä, taivas on harmaa ja ensilumi sataa varoen maahan, peittäen viimeisetkin muistot lämpöisestä ja vihreästä kesästä.

Syksyn ankaruus ja raakuus yllättää joka vuosi, vaikka tietääkin, että näin sen kuuluu mennä. Siitä huolimatta syksyn tuoma pimeys ja kylmyys koettelevat. Miten pitää mieli kirkkaana ja positiivisena kun luonto ympärillä kuolee, vaipuu horrokseen? Mistä saada lämpöä omaan elämään, jos auringon säteet eivät enää lämmitä?

Itselleni syntymäpäiväni on aina ollut valonpilkahdus syksyn harmauden keskellä. On ollut jotain mitä odottaa. Omaan syntymäpäiviini minulla liittyy paljon lämpimiä muistoja: juhlimista perheen ja ystävien kesken, lahjoja, itsetehtyjä herkkuja, naurua ja lämpöä. Rakkautta ennen kaikkea. Tärkeintä syntymäpäivässäni oli, että silloin koko perheeni oli mukana juhlimassa.

Aikaisemmin marraskuu oli minulle ilon ja juhlimisen kuukausi. Se ilo, valo ja rakkaus, jota sain syntymäpäiviltäni, auttoi minut jaksamaan jouluun saakka. Joulu on taas tuonut oman energiaboostauksensa, jonka avulla jaksoi tammikuulle, jolloin valo alkaa hiljalleen lisääntyä.

Kuitenkin nykyään marraskuu on minulle harmaa kuukausi. Syntymäpäivän juhliminen ei tunnu enää samalta, koska veljeni ei ole enää täällä. Samaan aikaan olen myös vihainen veljelleni – miksi juuri tämä kuukausi? Syntymäpäiväni ja veljeni kuoleman välillä on tasan 6 päivää. Yhtenä hetkenä minun pitäisi juhlia ja iloita syntymääni ja muutama päivä myöhemmin olen suremassa veljeni poismenoa.

On kulunut lähes 3 vuotta siitä, kun veljeni on viimeisen kerran toivottanut minulle hyvää syntymäpäivää. Kolme vuotta sitten ajattelin, että tulee vielä monta, monta kertaa kun veljeni on mukana juhlistamassa. Että vielä vanhanakin saan häneltä viestiä. Nyt WhatsApp keskustelu veljeni kanssa on listan alimmaisena. Uusia viestejä ei enää tule. Tänäkin vuonna on edessä syntymäpäiväjuhlat ilman veljeäni.

Ulkona on edelleen harmaata. Lumi sataa maahan epäsymmetrisenä. Kirjoitan viimeiset sanat tähän tekstiin. Sitten lähden ulos, taivaltamaan lumisateeseen. Viemään kynttilän veljeni haudalle – paikkaan, jossa olen pidellyt häntä viimeisen kerran, lähes 3 vuotta sitten.

Rakkaudella, Anu-Maarit