”Saat olla juuri tuollainen,
en tahdo Jumalaa,
tahdon ihmisen.
Saat olla keskeneräinen,
en tahdo valmista.
Tahdon sinut heikkouksineen,
sinä riität minut täyttämään.”
Mokoma – Sinä riität

Vielä jonkin aikaa sitten yksinäisyys ahdisti minua. Vaikka olenkin jo useamman vuoden ajan asunut yksin niin en ole koskaan oppinut olemaan yksin: nauttimaan omasta seurastani. Aikaisemmin kun olin yksin koin tarvetta täyttää arkeani tekemisellä, ympäröidä itseni ihmisillä, musiikilla, sarjoilla. Ympäröin itseni ärsykkeillä ettei minun vain tarvitsisi pysähtyä ja kohdata itseäni.

Tämän vuoden aikana minulla on tarkoituksena keskittyä 100% omaan itseeni ja hyvinvointiini. Yksi tärkeistä asioista, mitä pyrin toteuttamaan on pysähtyminen. Pysähdyn tarkastelemaan, kuulemaan itseäni, kohtamaan rohkeasti itseni. Katsomaan sinne kaappiin, päästämään luurangot pois. Näyttämään valoa niille möröille, jotka kummittelevat sängyn alla.

Pysähtyminen on ollut välillä vaikeaa, jopa pelottavaakin. Sitä on pelännyt, että millaisia asioita nousee pintaan kun pysähdyn kuuntelemaan itseäni. Mitä jos olenkin ihan kamala ihminen? Mitä jos jotain ikävää nousee pintaan? Kun olen rohkeasti pysähtynyt kuuntelemaan itseäni olen tehnyt muutaman tärkeän havainnon. Ensimmäinen oli, että minä olen ollut aivan väärässä itsestäni. Toinen merkittävä huomio oli, että minun arvoni, ajatukseni ovat tärkeitä. Minulla on oikeus vaatia itselleni parasta ja olen kaiken hyvän arvoinen.

Kun pysähdyin tarkastelemaan itseäni huomasin, että käsitykseni itsestäni perustui uskomuksiin, joiden pohja luotiin yli 20 vuotta sitten kun olin lapsi. Uskoin edelleen sellaisten ihmisten sanoja, jotka eivät olleet enää elämässäni. Sen sijaan minun oli vaikea uskoa mitä minusta nykyhetkessä sanottiin, ottaa vastaan kehuja ja positiivista palautetta. Pysähtymisen myötä esitin myös itselleni kysymyksen, jota en ollut kysynyt aikoihin. Kysyin millaisena pidän itseäni ja vastaukseksi sain: ihan hyvänä tyyppinä.

Kun aloitin tämän blogin pitämisen, kirjoitin postauksen jossa pohdin elämän tarkoitusta. Esitin silloin itselleni kysymyksen: ”Jos minulla olisi vain tämä oma olemisen, eikä mitään muuta, miksi olisin?” Silloin pohdin, että elämän tarkoitus ei löydy ulkoisista tekijöistä vaan ihmisestä itsestään. Kuitenkaan silloin en osannut vastata kysymykseen, jonka itselleni esitin.

Tässä hetkessä esitän kysymyksen itselleni uudestaan. Tällä kertaa vastaus löytyykin. Vastaus kuuluu, että olisin, jotta voisin olla minä; jotta voisin olla yhteydessä itseeni. Kaiken maallisen voin menettää sekä voin menettää yhteyden muihin ihmisiin. Kuitenkaan yhteyttä itseeni en voi koskaan menettää. Vaikka välillä yhteys olisi heikko niin se on aina olemassa.

Sen vuoksi keskitänkin aikani ja energiani siihen, että luon vahvan yhteyden itseeni ja teen itsestäni kumppanin, jollaista olen aina toivonut rinnalleni. Loppujen lopuksi vain sillä mihin minä uskon on väliä.

Rakkaudella, Anu-Maarit