”Come run the hidden pine trails of the forest.
Come taste the sunsweet berries of the Earth.
Come roll in all the riches all around you,
and for once, never wonder what they’re worth.”
Judy Kuhn – Colors of the wind

Auringon säteet valaisevat kadun. Kävelemme hiljaa vierekkäin. Nautin lämmöstä, tuulen vireestä. Kukkien tuoksusta. Innostun kun huomaan perhosen lentävän ohitse. Minut valtaa lapsen kaltainen ihastus maailmaa ja sen ihmeitä kohtaan. Innostus, jonka haluaisin sinun jakavan kanssani. Hymähdät ja hymyilet. Hetkisen valo pilkahtaa silmissäsi, sitten taas tummuen.

Kävelemme samaa katua, näemme saman maailman. Mutta siinä missä minun maailmani on värikäs & täynnä ihmeitä, sinun maailmasi on harmaa & uhkaava. Siinä missä minä näen pilvien väistyvän, valon säteiden pilkahtavan pilvien takaa, sinä näet pilvien kasaantuvan ja myrskyn uhkaavan.

Kunpa voisin antaa sinulle mahdollisuuden nähdä maailman minun silmin, jossa auringon säteet syleilevät & lämmittävät, pitävät sinut turvassa. Jossa ihmiset katsovat sinua hyväksyen & rakastaen, eivät tuomiten. Jossa on tilaa kaikille väreille, kaikille ainutlaatuisille ihmisille – myös sinulle. Kunpa voisin vetää sivuun harmaan verhon, joka sumentaa näkösi. Antaa sinun astua valoon, joka karkottaisi varjosi. Kunpa voisin…

Tahtoisin niin kovasti, että jokaisella olisi kyky nähdä ympärillään oleva kauneus & hyvä. Että ihmiset oletusarvoisesti näkisivät elämässä enemmän hyviä kuin huonoja asioita. Että on monta asiaa, joista olla kiitollinen, jotka ovat hyvin. Mutta elämä ei mene niin.

Se yksikin kokemus, sana, lause, ihminen riittää. Se yksi riittää haalistamaan värit, syövyttämään ne pois, jolloin jäljelle jää vain harmaus ja tyhjä taulu. Toisaalta myös se yksikin kokemus, sana, lause, ihminen riittää valon tuojaksi. Sekoittamaan harmaata, jolloin värisävy alkaa muuttua valkoiseksi. Jolloin muut värisävyt alkavat hiljalleen palata ja alat tulla taas näkyväksi – omaksi itseksesi.

Minulle sinä olet ihme – suuri ihme. Sinua minä rakastan.

Rakkaudella, Anu-Maarit

”Kuka lohduttais murheista mieltä,
lohduttais sanoen: miksi etsit sä elämää sieltä,
joukosta kuolleitten.”
Jaakko Löytty – Toisen päivän iltana

”Hei rakkaat. Istun autossa, katselen kun ensilumi sataa maahan ja kirjoitan tätä kirjettä. En ole ajatellut sen enempää mitä kirjoitan. Haluan silti kirjoittaa jotain, vaikkei sillä välttämättä ole mitään merkitystä.”

Näillä sanoilla alkaa rakkaan veljeni jäähyväiskirje, jonka hän kirjoitti lähes kolme vuotta sitten. Kolme vuotta myöhemmin istun asunnossani, katselen ikkunasta miten maailma on muuttunut: puut ovat kadottaneet lehtensä, taivas on harmaa ja ensilumi sataa varoen maahan, peittäen viimeisetkin muistot lämpöisestä ja vihreästä kesästä.

Syksyn ankaruus ja raakuus yllättää joka vuosi, vaikka tietääkin, että näin sen kuuluu mennä. Siitä huolimatta syksyn tuoma pimeys ja kylmyys koettelevat. Miten pitää mieli kirkkaana ja positiivisena kun luonto ympärillä kuolee, vaipuu horrokseen? Mistä saada lämpöä omaan elämään, jos auringon säteet eivät enää lämmitä?

Itselleni syntymäpäiväni on aina ollut valonpilkahdus syksyn harmauden keskellä. On ollut jotain mitä odottaa. Omaan syntymäpäiviini minulla liittyy paljon lämpimiä muistoja: juhlimista perheen ja ystävien kesken, lahjoja, itsetehtyjä herkkuja, naurua ja lämpöä. Rakkautta ennen kaikkea. Tärkeintä syntymäpäivässäni oli, että silloin koko perheeni oli mukana juhlimassa.

Aikaisemmin marraskuu oli minulle ilon ja juhlimisen kuukausi. Se ilo, valo ja rakkaus, jota sain syntymäpäiviltäni, auttoi minut jaksamaan jouluun saakka. Joulu on taas tuonut oman energiaboostauksensa, jonka avulla jaksoi tammikuulle, jolloin valo alkaa hiljalleen lisääntyä.

Kuitenkin nykyään marraskuu on minulle harmaa kuukausi. Syntymäpäivän juhliminen ei tunnu enää samalta, koska veljeni ei ole enää täällä. Samaan aikaan olen myös vihainen veljelleni – miksi juuri tämä kuukausi? Syntymäpäiväni ja veljeni kuoleman välillä on tasan 6 päivää. Yhtenä hetkenä minun pitäisi juhlia ja iloita syntymääni ja muutama päivä myöhemmin olen suremassa veljeni poismenoa.

On kulunut lähes 3 vuotta siitä, kun veljeni on viimeisen kerran toivottanut minulle hyvää syntymäpäivää. Kolme vuotta sitten ajattelin, että tulee vielä monta, monta kertaa kun veljeni on mukana juhlistamassa. Että vielä vanhanakin saan häneltä viestiä. Nyt WhatsApp keskustelu veljeni kanssa on listan alimmaisena. Uusia viestejä ei enää tule. Tänäkin vuonna on edessä syntymäpäiväjuhlat ilman veljeäni.

Ulkona on edelleen harmaata. Lumi sataa maahan epäsymmetrisenä. Kirjoitan viimeiset sanat tähän tekstiin. Sitten lähden ulos, taivaltamaan lumisateeseen. Viemään kynttilän veljeni haudalle – paikkaan, jossa olen pidellyt häntä viimeisen kerran, lähes 3 vuotta sitten.

Rakkaudella, Anu-Maarit

”Alussa jo, tän lopun mä tiesin,
mut suruista viis, sut omaksi vaadin.
Näinhän mä sen, sä et voisi jäädä,
käymässä vain on tuollaiset täällä.”
Lauri Tähkä – Sinä olet minun

Viime yönä sain kotiini vieraan, jota en osannut odottaa. Mikään ei kertonut, että vieras olisi tulossa. Se tuli hiipien, hiljaa, iski yön pimeinä ja yksinäisinä tunteina kiinni. Se iski niin lujaa, että olen herännyt itkien sängystäni. Se iski haavaan, jonka luulin jo parantuneen.

Viime yönä näin unta veljestäni. Unesta en muista paljoa, paitsi sen, kuinka veljeni koira etsi veljeäni kaikista tutuista paikoista ja miten surulliseksi koira tuli kun hän tajusi, että veljeni ei ole enää täällä.

Se sama suru iski myös minuun ja se on ollut seuranani koko päivän. Se on seurannut kuin varjo, minne ikinä olenkin kulkenut. Se on repinyt auki haavan, jonka jo kuvittelin parantuneen tai ainakin umpeutuneen lähes kokonaan.

Menetys on osa elämää. Meistä kukaan ei tule olemaan täällä ikuisesti. Jokainen ihmissuhde, jonka solmimme sisältää menetyksen – tulemme menettämään meille tärkeät ihmiset enemmin tai myöhemmin. Luonnon lakien mukaan vanhat kuolevat ensin ja nuoret jäävät, mutta elämä on julmaa ja yllättävää. Mitä tahansa voi tapahtua ja kenen tahansa aika voi tulla milloin vain.

Kuolema on tuttu vieras, se on jo aikaisemminkin vienyt pois itselle tärkeitä ja rakkaita ihmisiä. Mutta vasta veljeni kuoleman myötä jouduin luopumaan ihmisestä, josta en olisi halunnut päästää vielä irti. Samalla kun veljeni kuoli, kuoli myös pala minua.

Suru on siitä ikävä seuralainen, että siitä tuskin koskaan pääsee eroon. Aika tekee tehtävänsä ja suru muuttaa muotoaan. Mutta se ei tule koskaan poistumaan. Erityisesti se tulee vieraaksi niissä elämän käännekohdissa ja tärkeissä hetkissä – tilanteissa, joissa normaalisti veljeni olisi läsnä ja osallinen ja joissa nyt on vain tyhjyys.

”Ja varmista että hän käsittää mitä hän varasti taas. Palasen kauneinta elämää tuli näin tuhoamaan.”

Rakkaudella, Anu-Maarit