”Läheltä ja kaukaa
ne muurit pitää kaataa,
muute me kadotaa.
Viesti on sama vaik kielest en tajuu sanaakaa,
Älä tyydy olee hiljaa.
Sussa on sitä puuttuvaa voimaa
millä maailma voi muokkaa.”
Kuningaskunta – Muurit

Viimepäivinä ajatukseni ovat olleet paljon puhumisessa ja puhumattomuudessa. Siinä miten helppoa tai vaikeaa itsensä jakaminen on muille ja mitä siellä taustalla on. Jokainen tekee tulkintoja ja oletuksia toisesta perustuen omiin kokemuksiinsa. Jos omia oletuksiaan ei kyseenalaista tai kommunikaatio ei toimi niin helposti menee toisen ihmisen kanssa sukset ristiin.

Minulle puhuminen on ollut aina vaikeaa. Ei ole koskaan ollut helppoa sanoa, että nyt ei mene niin hyvin tai jakaa omia murheitaan muille. On vaan pitänyt pitää niitä kulisseja yllä, että kaikki on hyvin. Minulle on myös todella vaikeaa kertoa, mitä haluan tai mitä tarvitsen. Helposti saatan olettaa, että toinen osaa lukea ajatukseni tai käytöksestäni päätellä mitä haluan. Kuitenkaan kellään ei ole sellaista kykyä.

Muistan kun veljeni kuoleman jälkeen mietin, miksi hän ei kertonut tilanteestaan minulle. Koin todella surullisena, jopa loukkaavana, että hän ei kertonut minulle. Olisin halunnut auttaa, mutta en tiennyt, että mitä olisin voinut tehdä kun hän ei kertonut mikä oli vialla. Kuitenkin kirjoittamastaan kirjestään kävi ilmi, että hän kuvitteli suojelevansa minua sillä, että ei puhu!

Tunnumme herkästi ajattelevan, että suojelemme toisia sillä, että pidämme asioita itsellämme. Kuitenkin meidän kehonkielestämme ja käytöksestämme helposti huomaa jos jokin asia on pielessä. Sen sijaan, että jättäisi muille arvailtavaksi mikä asia mahtaa olla pielessä, eikö olisi helpompaa jakaa taakkaansa toisen kanssa ja kertoa mikä on pielessä?

Luulen, että monella on taustalla pelko. Pelottaa kertoa toiselle asioista itsestään, pelottaa näyttää millainen oikeasti on. Pelottaa olla heikko ja tarvitseva. Pelottaa, että miten se toinen reagoi jos oikeasti näyttää millainen on. Muistan kuinka itse nuorempana ajattelin, että en voi kenellekään näyttää millainen todella olen. Kuvittelin, että olen jotenkin paha ihminen, hirviö josta kukaan ei voisi pitää. Ajattelin, että on vain helpompi olla kun pidän asiat itselläni ja yritän pärjätä yksin. Nyt olen pikku hiljaa yrittänyt opetella jakamaan asioita itsestäni muille ja näyttämään kaikki puoleni.

Jotta uskaltaa olla oma itsensä ja näyttää itsensä muille, vaatii se rohkeutta itseltä ja rakkautta muilta. Kuitenkin jos vain uskaltaa puhua, uskaltaa tuoda itsensä valoon, huomaakin, että möröt olivat vain pelkkiä varjoja, jotka katoavat valossa. Puhuminen ei aina ole helppoa, mutta miten muuten muut voisivat ymmärtää sinua tai auttaa?

Rakkaudella, Anu-Maarit