”Kanna mukanasi unelmaa,
sille pieniä lantteja heitä.
Kanna mukanasi unelmaa,
sillä unelmat kantavat meitä.
Kanna mukanasi unelmaa,
älä sen laulua peitä
Kanna mukanasi unelmaa,
sillä unelmat kantavat meitä.”
Tuure Kilpeläinen & Kaihon karavaani – Kanna mukanasi unelmaa

Minulla on aikomus muuttaa elämäni. Kaikki ne asiat joista olen unelmoinut – niiden on aika käydä toteen. Jos kaikki eivät käy toteen tämän vuoden aikana, niin ainakin otan tietoisia askeleita niitä kohti. Minulla on myös aikomus olla puhumatta muutoksista kenellekään. Saatan raottaa vähän muutoksen verhoa, mutta suurimman osan ajasta pidän verhon suljettuna. Syy löytyy alla olevasta tekstistä.

Ihminen on sosiaalinen eläin, meillä on tarve kiinnittyä ja saada hyväksyntää muilta. Jotkut pystyvät hyvinkin päämäärätietoisesti menemään kohti unelmiaan, sanoivatpa toiset mitä tahansa. Toiset taas ovat herkempiä muiden kritiikille ja antavat heidän vaikuttaa jopa liikaa elämäänsä ja unelmiinsa.

Jotta unelmista tulee totta niin siihen tarvitaan innostusta, uskoa ja motivaatiota. Alkuvaiheessa on helppo olla innostunut ja sitä niin kovin mielellään huutaisi koko maailmalle suunnitelmistaan. Kuitenkin ihmisen kieli on kärkäs kritiikille ja mieli hauras kateudelle. Eipä aikaakaan kun innostuksen liekki on saattanut sammua ja unelma haihtua olemattomiin – muiden toimesta.

Mielestäni jokainen unelma tarvitsee hautomisvaiheen. Että unelmia hautoo kuin kanaemo muniaan: ensin itsekseen kypsyttää ja antaa niille elämän. Kun on tarpeeksi hautonut ja unelma on ”valmis” niin sitten rikkoo kuoren ja päästä sen muille nähtäväksi. Tällöin ei ole sitä riskiä, että muut rikkovat unelman ennen kuin se on päässyt edes kuoriutumaan.

Meillä jokaisella on oikeus unelmoida, oikeus unelmiin. Meillä on myös oikeus uskoa, että unelmat voivat toteutua. Unelmat kantavat meitä eteenpäin ja antavat meille voimaa tulevaan. Kysymys kuuluukin: mihin kaikkeen sitä pystyisikään jos vain uskoisi pystyvänsä?

Usko omiin unelmiisi ja tee niistä totta. Ole rohkeasti oman elämäsi subjekti.

Rakkaudella, Anu-Maarit