”Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää.
Mut joku aamu mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.”
Juha Tapio – Kelpaat kelle vaan

Kun mietin vuotta 2017, toi se mukanaan muutoksia. Osa muutoksista oli toivottuja, osa yllättäviä. Viime vuoden aikana pääsin lähemmäksi tavoitettani ja opin itsestäni enemmän kuin useampina vuosina yhteensä. Kuitenkin koen, että matka on vielä kesken ja vaikka olen lähellä sitä elämää mitä haluan niin muutoksia on tapahduttava jotta voisin sanoa olevani onnellinen.

Juureni tekevät minut ylpeäksi, siellä on minun vahvuuteni, mutta myös heikkouteni. Se Etelä-Pohjalaanen uho, voima ja periksiantamattomuus, joka on juurtunut syvälle minuun on auttanut minut jaksamaan tähän päivään saakka. Toisaalta kuitenkin juurissani on myös minun heikkouteni, siellä asuu viholliseni, menneisyyteni.

suojaan itseni itseltäni,
omalta pahuudeltani, viekkaudeltani
joka heikkona hetkenä iskee kyntensä kiinni
repii, riuhtoo, raastaa, päästämättä irti
joka saa minut uskomaan valheisiin, petoksiin
luottamaan asiohin, esineisiin, ei ihmisiin
joka kuiskaa aina kun itseäni katson,
et ole minkään arvoinen, olet täysin kelpaamaton

Uusivuosi on vaihtunut ja kuten tapoihin kuuluu niin uutenavuotena tehdään lupauksia tulevalle vuodelle. Olen joskus aikaisemminkin tehnyt uudenvuoden lupauksia, mutta aina ne ovat tulleet rikotuksi. Tahtoa niiden toteuttamiseen on ollut vähän, vielä vähemmän on ollut uskoa itseensä niiden toteuttamiseksi. Kuitenkin nyt ajattelin yrittää uudestaan ja tehdä lupaukset, jotka toivon mukaan pystyn pitämään.

Viime vuonna oli hetkiä jolloin katsoin itseäni peilistä ja hymyilin sille kuvalle jota näin. Oli hetkiä jolloin olin onnellinen, uskoin tulevaan ja itseeni. Myöskin oli hetkiä jolloin itkin rikkinäisenä lattialla, seisoin veljeni haudalla miettien miten elämä menikin vintturaan, pohdin elämäntarkoitusta ja etsin paikkaa itselleni.

Viime vuonna olin tyytymätön itseeni. Olin tyytymätön taloudelliseen tilanteeseen, kehooni, mutta ennen kaikkea siihen mitä olen. Etsin tasapainoa itseni ja maailman välillä. Erityisherkkyyteni on ominaisuus, joka määrittelee minua vahvasti. Se tekee minusta samaan aikaan supersankarin, se on minun erikoisvoimani. Toisaalta myös joinakin hetkinä se saa minut tuntemaan maailman yksinäisemmäksi ihmiseksi, kirotuksi, unohdetuksi. Viime vuonna toivoin useasti, että saisin edes yhden päivän ajan olla normaali ja kokea maailman kuten suurin osa sen kokee.

Itsensä rakastaminen, hyväksyminen sellaisena kuin on ei ole helppo tehtävä. Eikä se ole varsinkaan silloin kun lapsena ovat puuttuneet ne peilit, jotka auttaisivat ymmärtämään omaa herkkyyttä, arvostamaan ja vaalimaan sitä ja näyttäisivät, että kelpaan sellaisena kuin olen. Ei ole helppoa saada muita ymmärtämään itseään kun aina ei itsekään ymmärrä.

Olen viime vuonna lausunut sanat: ”mä en luovuta ennen kuin elämäni on sellaista kuin haluaisin sen olevan.” Tuossa lauseessa on tiivistetysti uudenvuoden lupaukseni vuodelle 2018. Pitkä matka on kuljettu, mutta vielä on matkaa edessäpäin. Vielä on lastia purettavana, itkuja itkettävänä ja nauruja nauramatta ennen kuin voin rehellisesti ja rakastaen katsoa itseäni.

Tänä vuonna, 2018, haluan voida paremmin. Haluan olla terveempi, fyysisesti paremmassa kunnossa, ylpeä kehostani. Haluan keskittyä asioihin, jotka tekevät minut onnelliseksi. Haluan oppia luottamaan tulevaan, nauttimaan elämästä ja olemaan kiitollinen. Ennen kaikkea haluan oppia rakastamaan ja arvostamaan sitä upeaa, ainutlaatuista ihmistä, joka olen.

Hyvää uutta vuotta ja menestystä jokaiselle!

Rakkaudella, Anu-Maarit