”Miksi miksi teit niin,
väsyitkö elämän vaatimuksiin?
Mikset kertonut peloistasi,
joita kannoit sielussasi?
Nyt kaikki on niin tyhjää,
sanatonta ikävää.
En vielä oikein edes ymmärrä,
tätä kylmää pimeää.”
Johanna Kurkela – Kulta pieni

Näin jälkikäteen on helppo katsoa taaksepäin ja huomata kaikki ne merkit. Kuitenkin siinä hetkessä, kanssasi, ajattelin, että olet etäinen tarkoituksella. Ei sinua kiinnosta. En ymmärtänyt, että työnsit minut pois, jotta en näkisi haavojasi: miten paljon pelkäät ja miten paljon sinuun sattuu.

Sanoit, että haluat elää ilman lähimmäisten tuskaa ja kärsimystä. Sinun kärsimyksesi on poissa, mutta minun jatkuu. Minun kärsimykseni kulkee matkassani koko loppuelämäni ajan. Se korostuu elämän tärkeissä hetkissä: kun et ole saattamassa minua alttarille tai en voi pyytää sinua lapseni kummiksi. Se nousee pintaan arjessa kun kuulen kappaaleen, joka meitä yhdistää tai katson vain elämää ja mietin, voittaisitko minut taas biisiveikkauksessa.

En tiedä ymmärsitkö itse miten arvokas elämäsi oli minulle ja muille. Miten suuri merkitys sinulla on ollut. Olet särkenyt osan sielustani eikä se tule koskaan parantumaan. En tule ikinä löytämään toista samanlaista, sillä sinä olit ainutlaatuinen. Sinä teit tästä maailmasta paremman paikan.

Järkeni ymmärtää, miksi päädyit päättämään elämäsi. Sydämeni ei. Enkö ollut tarpeeksi läsnä, luotettava, jotta olisit voinut kertoa huolistasi? Miksi yritit pärjätä yksin kun ympärillä oli niin monta, jotka halusivat auttaa? Miksi olet poissa kun elämässäni on ollut ja tulee olemaan monta hetkeä milloin tarvitsisin sinua?

Viime yönä näin unta, että olit vielä elossa. Miten paljon sattuikaan kun heräsin ja tajusin olevani yksin. Tiedän, että en saa sinua enää koskaan takaisin ja se ajatus musertaa minut täysin. Se tuntuu viemän voimani ja tekee elämästäni harmaata, neutraalia. Käyn läpi hetkiä kanssasi, kuten viime vuonna kun olimme yhdessä lomalla Nizzassa. Ehdotit, että lähtisimme snorklaamaan. Päivä oli kaunis, meri kimmelsi sinisenä ja aurinko lämmitti ihoamme. Opetit minulle miten snorklataan ja harmittelit kun en ehtinyt nähdä isoa kalaa, joka uiskenteli ohitsemme. Minä harmittelin kun en kertonut sinulle miten paljon sinua rakastan ja miten tärkeää oli päästä viettämään yhteistä aikaa kanssasi.

Viimeisen kerran kun näin sinut olit tuhkana laatikossa, jota pidin sylissäni. Mietin, että miten ihminen, joka tuntee, näkee, kokee, rakastaa, on taiteellinen ja niin ihmeellinen on loppujen lopuksi vain kasa tuhkaa. ”Maasta sinä olet tullut, maaksi sinä olet jälleen tuleva.” Sirottelimme tuhkasi luonnon helmaan sillä sinne sinä kuulut. Siellä sinä olet vapaa kulkemaan minne ikinä haluatkin.

Pian kuolemasi jälkeen ostin kaulakorun, jossa on sydän ja perhonen. Valitsin sen Apulannan Ilona? kappaaleen vuoksi: ”sä olet perhonen, jonka siivet eivät kauas kantaneet.” Halusin, että sinusta on muisto lähellä sydäntäni. Haluan, että kuljet joka päivä kanssani ja näet asiat, jotka minä näen. Haluan uskoa, että olet edelleen kanssani vaikka en sinua näekään. Haluan uskoa, että olet suojelusenkelini, joka johdattaa elämän tiellä eteenpäin ja antaa voimia silloin kun olen liian heikko jatkamaan.

Lupaan tehdä kaikkeni sen eteen, että yhdenkään ihmisen ei enää tarvitsisi kokea samaa kuin sinun. Lupaan tehdä kaikkeni, jotta tästä maailmasta tulisi edes hiukan parempi paikka ja kenenkään ei tarvitse jäädä yksin. Kuten sanoit jäähyväiskirjeessäsi meille: ”Ainoa asia mitä elämältä haluaisi, on että kaikilla on hyvä olla ja kaikki tulevat toimeen toistensa kanssa. Rakkautta. Maailma tarvitsee rakkautta.”

Kiitos, että edes hetkisen sain kulkea kanssasi täällä, sain olla siskosi ja tuntea sen rakkauden mitä minulle annoit. Minä rakastan sinua nyt ja aina, veljeni suojelusenkelini.

Rakkaudella, siskosi