”It’s a new dawn
It’s a new day
It’s a new life
For me
And I’m feeling good
I’m feeling good”
Nina Simone – Feeling good

Kun aloitin tämän blogin pitämisen n. kaksi vuotta sitten, oli ajatuksena kirjoittaa tekstejä itseäni varten. Kaipasin kanavaa, jonne purkaa ajatuksiani. Blogilla ei ollut mitään tavoitteita, halusin kirjoittaa, koska se on minun intohimoni. Samalla ajattelin, että jos julkaisen tekstejäni julkisesti niin ehkä joku löytää näistä jotain: rohkeutta, lohtua, toivoa, mitä ikinä tarvitseekaan.

Alussa kirjoittaminen sujui suht. vaivattomasti ja kirjoittelin silloin kun tuntui, että on jotain sanottavaa. Julkaisin tekstejäni silloin tällöin, epäsäännöllisesti. Ilahduin jos joku oli käynyt lukemassa blogiani tai sain siitä kommenteja. Kuitenkin edelleen kirjoitin itselleni.

Kunnes koitti se kohtalokas päivä, tasan vuosi sitten, kun kirjoitin allaolevan päivityksen facebookiin:

Tämän päivityksen jälkeen aloin kirjoittamaan säännöllisesti. Julkaisin uuden blogitekstin joka lauantai klo 15. Alussa tämäkin tuntui vaivattomalta, kirjoittelin tekstejä ennakkoon valmiiksi. Aloin tarkemmin seurata kuinka moni käy blogiani lukemassa. Halajin tykkäyksiä, kommenteja, lukijoita. Kuvittelin sen saavuttavani sillä, että teen kuin muutkin: alan säännölliseksi bloggaajaksi.

”Voi saakeli, taas on lauantai. Mistä mä nyt tänään kirjoitan?” Syksyllä tuosta lauseesta alkoi tulla vakkari. Lauantait alkoivat stressata. Blogiteksti pitäisi julkaista, mutta mistä aiheesta? Mistä tällä kertaa kirjoittaisin? Istuin monesti tuijottaen tyhjää sivua ja yritin keksiä kirjoitettavaa. Sitten koitti se päivä kun sain tarpeekseni.

Olen nyt pitänyt pari kuukautta taukoa blogin kirjoittamisesta. Sinä aikana olen miettinyt, että mistä nämä vaatimukset tulivat? Miten tässä nyt kävi näin? Vastaus löytyi kuin kävelin peilin eteen. Olin itse asettanut itselleni tavoitteen, tason, johon minun on yllettävä. Ajattelin, että koska muutkin niin minäkin. Jos haluan saada lukijoita niin julkaisu rytmin on oltava säännöllinen. Minun on oltava tuottelias.

Kirjoittaminen on luova prosessi. Se harvemmin onnistuu pakottamalla. Kun kirjoittaa pakon edestä niin blokkaa sen luovuuden lähteen. Sitä alkaa liikaa analysoimaan ja pohtimaan, mitä pitäisi kirjoittaa. Sitä ei enää kirjoita sydämellään vaan järjellä. Ei itseä varten vaan muita.

Uusivuosi on vaihtunut joten otetaanpa nyt uusi startti tälle blogille. Tällä kertaa olen itselleni armollinen ja kirjoitan kun siltä tuntuu ja edelleenkin – itseäni varten.

Rakkaudella, Anu-Maarit