”I am what you made of me,
your blood is my blood, and your heart is my heart.
We are what we leave behind
an eternal stream.
You flow through me.”
Stratovarius – Shine in the dark

Tasan vuosi sitten olen kävellyt Mäntykankaan hautausmaan lumista polkua kohti kappelia, jossa viimeisen kerran silitin veljeni poskea, sanoin ”hyvästi, hyvää matkaa, minä rakastan sinua.” ennen kuin arkun kansi suljettiin. Tuntui jotenkin epätodellista katsoa veljeni makaavaan kuolleena arkussa, vastahan hetki sitten olimme lomalla yhdessä ja sukeltelimme Nizzan lämpöisissä vesissä. Vuoden aikana olen useamman kerran käynyt Mäntykankaan hautausmaalla ja joka kerta sama ihmetyksen tunne valtaa minut. Miksi olen täällä? Tässä ei ole mitään järkeä, eihän veljeni voi olla kuollut. Vastahän hän oli elossa, niin täynnä elämäniloa, täynnä unelmia ja toivoa. Mihin se palo katosi, kuka sen sammutti? Kuka vei veljeni minulta pois?

Olen menettänyt monia ihmisiä elämäni aikana, osan vanhuuteen, osan sairauteen. Kuitenkin veljeni oli ensimmäinen, jonka menetin itsemurhalle. Itsemurha on raadollinen, se tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta ja jättää jälkeensä niin paljon kysymyksiä joihin kaikkiin ei koskaan löydy vastausta. Myös se jättää kalvaavan syyllisyyden tunteen: olisinko voinut tehdä jotain estääkseni tämän? miksi en huomannut merkkejä? miksi näin kävi? Kuten tuttavani hyvin sanoi: ”Kun joku kuolee vanhuuteen tai sairauteen mielen on helpompi käsitellä sitä kun siinä on looginen jatkumo, mutta itsemurha tuntuu niin järjettömältä, että mielen on vaikea käsitellä sitä. Siitä puuttuu logiikka.”

Olen miettinyt paljon veljeäni, katsonut asiaa monelta kantilta. Yrittänyt ymmärtää syitä hänen teolleen, pohtinut olisiko hän edelleen elossa jos lapsuutemme olisi ollut toisenlainen tai tiettyjä asioita ei olisi tapahtunut. Olisinko voinut itse tehdä jotain, jotta hän edelleen eläisi. Miksi niin lahjakkaan, ainutlaatuisen, sydämellisen ihmisen piti kuolla? Kysymyksiä on todella monia, mutta vastauksia niin vähän. Mieli yrittää pohtia ja tarkastella, löytää sopivaa lokeroa, mihin tallettaa tämän asian. Mutta ei sellaista lokeroa tahdo löytyä kun ei mieleni osannut tällaista ajatella.

Aika parantaa haavat ja vaikka ne ovatkin alkaneet umpeutua niin silti menee vielä kauan enne kuin ne kunnolla paranevat, jos paranevat koskaan. Kuitenkin minusta yksi paranemisen ja toipumisen merkki on, että pystyy löytämään asian hopeareunuksen. Olen miettinyt miten ihmiset jättävät tämän elämän: sairauden, vanhuuden, sodan, luonnonkatastrofien, murhan ja itsemurhan kautta. Tietyllä tapaa on lohdullista, että veljeni päätös lähteä tästä elämästä oli hänen omansa. Olen miettinyt, että miltäköhän mahtaisi tuntua jos veljeni olisi kuollut sodan jalkoihin tai hänet olisi murhattu? Silloin hänet olisi riistetty minulta vastoin hänen tahtoaan ja anteeksiantaminen voisi olla todella vaikeaa. Nyt on vain kaksi henkilöä joille minun täytyy antaa anteeksi: itselleni ja veljelleni. Vaikka toisaalta ymmärrän ja kuitenkaan en, syytä miksi veljeni on poissa, niin olen kiitollinen, että päätös oli hänen.

Rakkaista on aina vaikea luopua, varsinkin kun lähtö tulee ennen aikojaan. Kuitenkin toivon, että ajan myötä pystyn muistelemaan niitä hyviä hetkiä Jussin kanssa. Toivon, että Jussin henki elää ja vielä kuolemansa jälkeenkin hän jättää jälkensä tähän maailmaan. Kuten Jussi toivoi: ”Ainoa asia mitä elämältä haluaisi, on että kaikilla on hyvä olla ja kaikki tulevat toimeen toistensa kanssa. Rakkautta. Maailma tarvitsee rakkautta.” Toivon, että pystyn omilla teoillani vaikuttamaan siihen, että kaikilla on hyvä olla ja maailmassa on rakkautta.

Rakkaudella, Anu-Maarit