”Niin olen minä niinkuin sinä,
niin olen minä sitä mitä sinäkin.”
Mokoma – Nujerra ihminen

”Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan, ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme….”

Niin lukemattomat kerrat olen istunut kirkonpenkissä ja papin käskystä vastahakoisesti noussut tunnustamaan yhteistä uskoa. Niin monet kerrat olen ihmetellyt, että miten voin uskoa Jumalaan tai Jeesukseen kun en edes näe heitä? Ovatko he olemassa? Tuleeko Jeesus vielä joskus takaisin?

Uskonto on jo tuhansien vuosien ajan tuhonnut ihmisiä, kansakuntia ja sytyttänyt sotia. Aina on ollut tarve ohjata harhaoppiset oikealle polulle. Niin monia menetyksiä, niin turhia taistoja. Loppuviimeksi ei ole mitään väliä uskooko ihminen Jumalaan, Allahiin, Buddhaan, Krishnaan tai ei mihinkään. Väliä on sillä, että antaako uskonto ihmiselle haluamansa, ovatko ihmiset onnellisia uskossa ja kohtelevatko he toisia rakastaen, arvostaen ja kunnioittaen. Kuten Jonne Aaron sanoi Vain Elämää sarjassa. ”Jos ihminen haluaa kumartaa hernerokkapurkkia ja sitä kautta saa merkityksen elämäänsä, se hänelle suotakoon.”

Lapsuuteni olen kasvanut Etelä-Pohjanmaalla, jossa körttiläisyys oli hyvin vahvana. Jo ennen syntymääni kävin ensimmäisillä herättäjäjuhlilla, ollessani vielä äidin kohdussa. Totuin käymään herättäjäjuhlilla ja siitä muodostuikin jokavuotinen perinne. Rippikouluikäisenä luontainen valinta oli seurata siskon ja veljen jalanjälkiä Aholansaareen, Ukko-Paavon, körttiläisyyden isän, asuinsijoille.

Koen, että körttiläisyys oli vahvasti ”peritty”. Sekä isän vanhemmat, että äidin vanhemmat olivat körttiläisiä. Muistan kuinka lapsena veisasin siioninvirsiä mummolassa ja katsoin makuuhuoneen sängyn yläpuolella olevaa taulua jossa luki: ”Joka aamu on armo uus.” Äidin vanhempien kotona körttiläisyys kuului sanoissa, mutta ei näkynyt teoissa. Toisia ihmisiä tuomittiin, arvosteltiin ja vain tietynlaiset ihmiset hyväksyttiin uskovien piiriin.

Vielä parikymppisenä kuljin mukana körttipiireissä: osallistuin seuroihin, tapahtumiin ja lauloin kuorossa. Kuitenkin jossain vaiheessa mieleni alkoi kyseenalaistamaan tätä kaikkea. Kyselin missä Jumala on ja ihmettelin, että miksi jatkuvasti veisaan omasta pienuudestani, syntisyydestäni, teen itsestäni mitättömän Jumalan edessä. Uskonto alkoi menettää merkitystään, en enää löytänyt uskoa Jumalaan.

Minulle vaikeinta uskonnossa oli, että joku ulkopuolinen taho, Jumala, jota en ole edes koskaan tavannut, määrittäisi millainen minun tulisi olla ihmisenä ja millaisia asioita saan tehdä. Vaikeaa oli myös alentaa itsensä Jumalan alapuolelle koska en sinne kokenut kuuluvani. En kokenut olevani syntinen ihminen, joka pelastuakseen tarvitsee Jumalan anteeksiannon ja armahduksen.

Vielä tänäkään päivänä minulla ei ole uskoa Jumalaan. Ei ainakaan siinä muodossa miten sen moni mieltää. Jo vuosia sitten erosin kirkosta, raamattu ja virret katosivat hyllystä, kirkkoon en ole astunut jalallanikaan. Jos jotain hengellistä on elämässäni niin se näkyy energiana. Minulla on vahva usko, että meidän ympärillä, meissä jokaisessa on energiaa mihin me pystymme vaikuttamaan. Koen olevani yhtä universumin kanssa; minussa virtaa se sama energia joka ympäröi koko maailman.

Yhtälailla kuin Jumala loi taivaan ja maan niin minä luon oman tulevaisuuteni. Olen oman elämäni luoja. Minun silmissäni tämä tekee minusta yhdenvertaisen Jumalan kanssa, ei alempiarvoista. Jumala on minussa tai voisi jopa sanoa: minä olen Jumala.

Namaste!

Rakkaudella, Anu-Maarit