”Elo ihmisen huolineen murheineen,
se on vain väliaikainen.
Elon hetki myös helkkyvin riemuineen,
se on vain väliaikainen.
Tämä elomme riemu ja rikkaus,
sekä rinnassa riehuva rakkaus
ja pettymys tuo – totta tosiaan.
Väliaikaista kaikki on vaan.”
Tapio Rautavaara – Väliaikainen

Toisinaan mietin, miksi ihminen pienellä i:llä joutuu kohtaamaan niin paljon vaikeuksia? Eikö riitä, että pieni ihminen selviää elämästä?

Kasvoin aikuiseksi – liian nopeasti.
Nyt itken elämättä jäänyttä lapsuutta,
ihmisiä ja paikkoja, jotka ovat vain muistoja.
Haluaisin vain avata oven ja huutaa ”mä tulin”,
istua lempipaikalleni, syödä pullaa, heilutella jalkoja
ja katsoa – rauhaan ja hiljaisuuteen.
Kuitenkin minut kohtaa vain tyhjyys ja rapistunut rakennus,
joka muistuttaa ajasta, joka joskus oli.

Toisinaan ihmettelen,
kun astun eteiseen:
minne katosivat lapsen kengät?
Vielä hetki sitten ne siinä olivat,
mutta nyt ovat kummasti kadonneet.
Tilalle tulleet aikuisen kengät,
varovasti koetan jalkaani niihin.
Liian isot, aivan liian isot ne ovat.
Pelästyen vedän jalkani pois,
mutta pian laitan ne takaisin.
Onhan ne ainoat kengät,
jotka eteenpäin kuljettaa.