”En aina voi sua ymmärtää,
oisit ees voinut yrittää.
Vaikka joskus tuntuu,
että kaikki on turhaa.
Sä koitit mulle selittää,
ei oo järkee jatkaa elämää.
Mä tahdoin olla sulle
syy jatkaa huomiseen.”
Apulanta – Ilona?

Kolmen päivän päästä, 8.11, on minun syntymäpäiväni. Täytän silloin 26 vuotta. Ensimmäistä kertaa elämässäni syntymäpäiväni ajattelu herättää minussa pelkoa, ahdistusta, kipua. Tekisi melkein mieli vain hypätä sen päivän yli, hypätä koko marraskuun yli.

Syntymäpäiväni lähestyäessä olen paljon miettinyt syntymistäni ja lapsuuttani. Millaiseen maailmaan synnyin? Silloin kun äitini alkoi odottamaan minua, muuttui perheemme elämämme synkemmäksi. Aistin jo kohdussa, että maailma johon synnyn, ei ole turvallinen eikä rakastava. Tämä turvattomuuden kokemus on jättänyt jälkeensä uskomuksen: minulla ei ole ollut edes lupaa syntyä tähän maailmaan. Toiseekseen muistan kuinka minulle on kerrottu, että ollessani äitini kohdussa, sukupuoleni oli vaikea selvittää ja vanhemmilleni kerrottiin, että olen poika. Kun synnyin ja vanhemmilleni kerrotiin, että olenkin tyttö, oli se isälleni pettymys. Olen siis ollut pettymys jo syntymästä saakka.

Rakas siskoni on aikanaan lapsena kirjoittanut näin: ”Lapsena menin ison tyynyn alle kun isä ja äiti riitelivät. Itkin tyynyyn pelkoni ja ahdistukseni. Pyysin Jumalalta, että riita loppuisi. Jumala, jos sinulla on vieläkin suuri ja pehmeä tyyny, piilota sen alle haavoittavat sanat, kipua tuottavat iskut, rikotut lupaukset.” Niin monet itkut olen itsekin itkenyt tyynyyn ja niin monesti olen pyytänyt Jumalalta toisenlaista elämää. Kun synnyin tähän maailmaan tulin pienin odotuksin. En pyytänyt muuta kuin, että minusta pidettäisiin huoli, minua rakastettaisiin sellaisena kuin olen.

Muistan kuinka lapsena odotin syntymäpäivääni. Äitini kuuliaisesti leipoi kakun toiveideni mukaisesti: milloin leppäkertun, milloin hamsterin tai kolmikerroksinen unelman. Syntymäpäiviä juhlittiin perheen, sukulaisten ja ystävien kesken. Muistan kun n. 4-vuotiaana tahdoin kovasti itselleni Baby Bjorn nuken. Olin leikkinyt sellaisella ystäväni luona ja haaveillut pitkään omastani. Kun syntymäpäiväni koitti, ajoimme isäni kanssa Seinäjoelle ja menimme kauppaan ostamaan nuken. Sain itse valita mieluisan. Nukke on minulla edelleenkin tallella. Vaikka ikää on tullut lisää  ja nuket jääneet muistoiksi niin siitä huolimatta siskoni, veljeni ja äitini on muistanut minua joka syntymäpäivä.

Tänä vuonna syntymäpäiväni tulee olemaan todella erilainen. Tiedän, että tulen saamaan onnitteluja, mutta tulen myös jäämään ilman. Tänä vuonna en saa onnitteluviestiä veljeltäni. 25 vuoden ajan veljeni on ollut mukana jokaisessa syntymäpäivässäni, joka vuosi hän on minua muistanut. Tänä vuonna niin ei tule käymään ja jo pelkän asian ajattelu nostaa kyyneleet pintaan. Ensimmäistä kertaa syntymäpäivääni liittyy surua, tuskaa ja menetystä.

Jos jostain olen veljelleni vihainen niin siitä, että hän lähti pois pian syntymäpäiväni jälkeen. Tästä vuodesta lähtien syntymäpäiväni ja veljeni kuolema kulkevat käsi kädessä – onhan niiden välissä vain 6 päivää. Veljeni kuolema tekee varjon syntymäpäiväni ylle. Aikaisemmin olen odottanut marraskuuta juuri syntymäpäiväni takia. Nyt mietin veljeäni, mitä hän on tehnyt tähän aikaan viime vuonna. Mietin miltä hänestä on mahtanut tuntea kun hän on yrittänyt saada apua, mutta on lähetetty yksin kotiin. Onko hän tänäänkin itkenyt itsensä uneen kun maailma on tuntunut niin musertavalta paikalta?

Jos syntymäpäivänäni saisin toivoa ja toiveeni kävisi toteen, toivoisin, että yksikään ihminen ei olisi yksin. Että yhdenkään ihmisen ei tarvitsisi tuntea itseänsä epäonnistuneeksi, olemattomaksi. Että jokaisella ihmisellä olisi edes se yksi, joka ojentaa käden ja nostaa ylös kun itse ei jaksa nousta. Että jokainen tuntisi olevansa tärkeä, rakastettu – juuri sellaisena ainutlaatuisena, ihmeellisenä ja upeana ihmisenä kun hän on.

Toivon myös, että omilla teoillani ja sanoillani pystyn tekemään tästä maailmasta paremman paikan. Pystyn kääntämään kaiken sen tuskan mitä olen kokenut valoksi, joka valaisee toisten ihmisten pimeän.

Rakkaudella, Anu-Maarit