”I want to heal, I want to feel,
what I thought was never real.
I want to let go of the pain I felt so long.
I want to heal, I want to feel
like I’m close to something real.
I want to find something I’ve wanted all along,
somewhere I belong.”
Linkin Park – Somewhere I belong

Minulla ei ollut suuria odotuksia enkä pyytänyt sinulta paljoa. Halusin vain olla olemassa sinulle – ihmisenä. Halusin olla sinulle tärkein ja rakkain. Halusin, että rakastat minua sellaisena kuin olen. Kuitenkin olin sinulle pettymys jo syntymästä saakka. Vaikka kuinka yritin niin mikään ei kelvannut. Mukauduin, muunnuin, tein mitä vain jotta riittäisin sinulle. Mikään ei riittänyt.

En ollut sinulle koskaan ihminen, persoona, elävä ja hengittävä olento. Olin objekti, massa, jota muovailit halujesi mukaan. Olin milloin mitäkin, aina sen mukaan mitä tarvitsit. Luulin, että se on minun tehtäväni, olithan tärkein ihminen maailmassani. Niin pitkään luulin, että minussa on vika kun en kelpaa. Ajattelin, että olen jotenkin virheellinen, vääränlainen. Etten ikinä tule löytämään rakkautta sillä eihän kukaan minua voi rakastaa kun en ole sen arvoinen.

Tulen surulliseksi, rikkinäiseksi ja vajavaiseksi kun ajattelen, että ihminen, jonka olisi pitänyt tarjota minulle turvaa ja rakkautta – rikkoi minuuteni ja vei sen minulta pois. Teki minusta olemattoman, näkymättömän, harmaan. Sai minut uskomaan, että en kelpaa kenellekään enkä tule ikinä pärjäämään elämässä tai saavuttamaan unelmiani.

Vaikka sinulta puuttui kokemus rakastetuksi tulemisesta, ei se tarkoita, että sinä voit tehdä saman muille. Hammurabin lailla ei saavuteta mitään vaan rikotaan ihmisiä, viilletään arpia ja rikotaan sydämiä. Tätä sinä et tunnu ymmärtävän vaan edelleen olet Narkissos, joka rakastaa vain omaa peilikuvaansa. Pidät itseäsi jumalana, kuninkaana, joka voi tehdä mitä vain, missä vain, milloin vain. Ainut, joka merkkaa jotain sinulle on sinä itse.

En pyytänyt, että teet minulle näin. Halusin vain olla hyväksytty, rakastettu, sellaisena kuin olen. Minut tekee vihaiseksi se, että sinä satutat minua, rikot minut ihmisenä ja sitten jätät maahan makaamaan ja kerämään omat palaseni, kasaamaan itseni uudestaan. Tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että teet minulle väärin, mutta pääset kuin koira veräjästä.

Siitä huolimatta, vaikka kuinka minut hajotit ja riistit rakkauteni, olet vain yksi biljoonista ihmisistä. Vaikka sinulla, isänäni, oli vastuu ja velvollisuus niin se ei silti tarkoita, että minun pitäisi sinua uskoa. Sillä minä teen itsestäni ihmisen, inhimillisen: elävän, hengittävän – todellisen. En aio rakentaa elämääni sinun mielipiteen varaan vaan uskon niitä ihmisiä, jotka todella tuntevat minut ja joille kelpaan juuri sellaisena kuin olen.

Haluan uskoa, että jonakin päivänä kaikki se kärsimys ja tuska saa merkityksen. Pystyn sanomaan: ”se tapahtui, se oli tarpeen.” Teen vastoinkäymisistä voimaa ja unelmista totta. ”Mitä vaikeampi lapsuus, sen parempi tulevaisuus.” En suostu antautumaan menneisyyden virtojen vietäväksi vaan uin vastavirtaan ja teen elämästäni juuri sellaista kuin haluaisin sen olevan. Uskon unelmiini, uskon itseeni ja otan pieniä askelia eteenpäin, kohti tulevaa.

Rakkaudella, Anu-Maarit