”Minä eilistä en tahdo muistella,
enkä huomistakaan murehdi.
Uni tulla saa, uni vihdoin tulla saa,
tuokoon veljensä uni mukanaan.”
Mokoma – Uni tulla saa

558 päivää. Noin monta päivää olen elänyt näkemättä veljeäni tai puhumatta hänen kanssaan. Noin monta päivää olen ikävöinyt ja ihmetellyt – mitä oikein tapahtui silloin marraskuussa 2016? Aika kuluu todella nopeasti ja tuntuu uskomattomalta, että kohta on vuosi siitä kun sirottelimme veljeni tuhkat Mäntykankaan hautausmaalla. Syksyllä tulee kaksi vuotta siitä kun veljeni teki itsemurhan ja jätti tämän maailman.

Muistan aina sen päivän kun poliisit tulivat ovelleni kertomaan, että veljeni on löydetty kuolleena. Olin ensimmäinen, joka sai tietää. Siinä hetkessä tuntui, että suru hukuttaa minut alleen, se vyöryi niin valtavana ja tukahduttavana päälle, että ajattelin kuolevani. Kuitenkin sain apua ja pystyin käsittelemään surua, pystyin kohtaamaan ja hyväksymään sen asian, että veljeni on kuollut.

Kodissani on kehystetty, mustavalkoinen kuva veljestäni. Kuvaan olen kiinnittänyt mielinauhan muistuttamaan, että veljeni on tärkeä vaikka ei olekaan enää täällä. Eräänä päivänä pysähdyin tarkastelemaan kuvaa tarkemmin. Katsoin veljeni kuvaa, kasvonpiirteitä, ilmeitä, silmiä. Vaikka tunnistin veljeni kuvasta, ei tuntunut siltä, että kuvassa olisi veljeni. Henkilö tuntui etäiseltä.

Jo jonkin aikaa veljeni kuolema on tuntunut etäiseltä. Vaikka olenkin useasti puhunut veljestäni ja häneen liittyvästä projektista, tuntuu kuin puhuisin jostain vieraasta ihmisestä. Kun käyn veljeni haudalla niin tuntuu aivan kuin vierailisin jonkun tuntemattoman luona. Tuntuu kuin en enää tuntisi veljeäni. Olen hävennyt jopa jossain määrin syyllistänyt itseäni miten vähän veljeäni ajattelen. Olen vain keskittynyt itseeni ja ihmisiin ympärilläni, suunnitellut tulevaisuuttani. On saattanut kulua monta päivää, viikkojakin ilman, että mietin veljeäni ollenkaan.

Toisaalta myös huomaan, että vaikka olen suruprosessani mennyt paljon eteenpäin, on silti osa minusta rikkinäinen. Ehkä se on jonkinlaista itsesuojelua, että asiaa ei ajattele. Koska heti kun asiaa alkaa ajattelemaan, iskee todellisuus, kipu ja ikävä päälle kun tajuaa, että on menettänyt oman veljensä jota ei enää ikinä tule näkemään. Kuitenkaan kaikkea surua ei pysty käsittelemään kerralla vaan sitä on pureskeltava pienissä paloissa, pienin askelin mentävä eteenpäin. Surun kanssa on vain opittava elämään ja jossain vaiheessa se muuttuu rakkaudeksi.

”Grief is like the ocean; it comes on waves ebbing and flowing. Sometimes the water is calm and sometimes it is overwhelming. All we can do is learn to swim.” – Vicki Harrisson.

Rakkaudella, Anu-Maarit