”This could be,
para-para-paradise,
para-para-paradise.”
Coldplay – Paradise

Muutama päivä sitten osallistuin rekry & työelämä messuille Jyväskylän paviljongissa. Messujen paras anti oli kun Arman Alizad piti puheen omasta urastaan, asenteesta ja unelmista. Muistan miten Arman päätti puheensa teemaan kiitollisuus ja siihen millainen paratiisi Suomi on verrattuna muihin maihin.

Vuoden 2018 onnellisuustutkimuksen mukaan Suomi on maailman onnellisin maailma elää. Meillä olisi syytä juhlaan ja olla iloisia sillä tilastollisesti olemme maailman onnellisin maa. Mutta tässäpä se ongelma onkin kun olemme tilastollisesti maailman onnellisin maa, mutta se onnellisuus ei näy ihmisissä.

Meille suomalaisille tasa-arvo, naisten oikeudet, kesälomat, lomarahat, äitiys- ja isyyslomat, puhdas vesi, luonto, terveydenhuolto, koulutusjärjestelmä ovat asioita, joita pidetään aivan liian itsestäänselvyytenä. Jotenkin tunnutaan ajattelevan, että kerta nämä asiat on saatu niin niitä ei oteta pois. Kuitenkin on maita jossa ihmiset eivät ole ikinä kuulletkaan sanaa ”lomaraha”, ”äitiyspakkaus” tai sitä, että opiskelusta maksetaan. Naiselle, joka työuupumuksen ja stressin takia synnyttää kuolleen lapsen työpaikalla ja joutuu melkein saman tien takaisin töihin, tuntuisi todella absurdilta alkaa selittämään suomesta ja meidän terveydenhuoltojärjestelmästä.

Monelle ulkomaalaiselle Suomi todellakin on paratiisi, ihmeiden luvattu maa, jossa kaikki unelmat käyvät toteen. Moni ulkomaalainen on onnellinen päästessään suomeen ja puhuu suomesta todella positiiviseen sävyyn. Voisi kuvitella, että tämä Pohjolan peräkylä jossa auringonvaloa on vähän ja maailman hulluin kansa karkottaisi ulkomaalaiset pois. Mutta ei. Suomi ja suomalaiset ovat aivan ihania!

Tuntuu siis hieman absurdilta, että suomi on maailman onnellisin maa tilastollisesti, mutta se ei näy ihmisissä. Miten maailmani näen on asenne kysymys ja omaa asennettani voinkin muuttaa. Ongelmaksi muodostuu se, että muiden asenteita en voi. Minusta on sääli, että suomalaiset eivät näe omaa elinympäristöänsä paratiisina. Muistan kuinka opettajani kertoi, että ollessaan reissussa Gambiassa, lahjaksi viedyt vuohet, riisit yms. tarvikkeet laitettiin jakoon. ”Köyhä antaa vähästäkin.” Meillä suomalaisilla olisi niin paljon mistä antaa, mutta sen sijaan olemme kateellinen, pidättyväinen kansa ja valitamme useammin kuin sanomme kiitos.

Suomi on ihana maa elää ja toivoisin, että ihmiset osaisivat olla enemmän kiitollisia siitä mitä heillä on. Toivoisin, että täällä pystyttäisiin enemmän olemaan avoimia, iloitsemaan toisen menestyksestä ja auttamaan toisia. Toivoisin, että myös suomalaiset havahtuisivat siihen millaisessa paratiisissa me elämme. Vaikka Suomi onkin paratiisi muille niin suomalaiset tuntuvat näkevän tämä maan tuonelana: melankolian ja varjomaisten haamujen tyyssijana. Minä en halua tuonelaan jäädä joten kun aika on oikea niin lähden etsimään paratiisiani muualta.

Rakkaudella, Anu-Maarit