”Alussa jo, tän lopun mä tiesin,
mut suruista viis, sut omaksi vaadin.
Näinhän mä sen, sä et voisi jäädä,
käymässä vain on tuollaiset täällä.”
Lauri Tähkä – Sinä olet minun

Viime yönä sain kotiini vieraan, jota en osannut odottaa. Mikään ei kertonut, että vieras olisi tulossa. Se tuli hiipien, hiljaa, iski yön pimeinä ja yksinäisinä tunteina kiinni. Se iski niin lujaa, että olen herännyt itkien sängystäni. Se iski haavaan, jonka luulin jo parantuneen.

Viime yönä näin unta veljestäni. Unesta en muista paljoa, paitsi sen, kuinka veljeni koira etsi veljeäni kaikista tutuista paikoista ja miten surulliseksi koira tuli kun hän tajusi, että veljeni ei ole enää täällä.

Se sama suru iski myös minuun ja se on ollut seuranani koko päivän. Se on seurannut kuin varjo, minne ikinä olenkin kulkenut. Se on repinyt auki haavan, jonka jo kuvittelin parantuneen tai ainakin umpeutuneen lähes kokonaan.

Menetys on osa elämää. Meistä kukaan ei tule olemaan täällä ikuisesti. Jokainen ihmissuhde, jonka solmimme sisältää menetyksen – tulemme menettämään meille tärkeät ihmiset enemmin tai myöhemmin. Luonnon lakien mukaan vanhat kuolevat ensin ja nuoret jäävät, mutta elämä on julmaa ja yllättävää. Mitä tahansa voi tapahtua ja kenen tahansa aika voi tulla milloin vain.

Kuolema on tuttu vieras, se on jo aikaisemminkin vienyt pois itselle tärkeitä ja rakkaita ihmisiä. Mutta vasta veljeni kuoleman myötä jouduin luopumaan ihmisestä, josta en olisi halunnut päästää vielä irti. Samalla kun veljeni kuoli, kuoli myös pala minua.

Suru on siitä ikävä seuralainen, että siitä tuskin koskaan pääsee eroon. Aika tekee tehtävänsä ja suru muuttaa muotoaan. Mutta se ei tule koskaan poistumaan. Erityisesti se tulee vieraaksi niissä elämän käännekohdissa ja tärkeissä hetkissä – tilanteissa, joissa normaalisti veljeni olisi läsnä ja osallinen ja joissa nyt on vain tyhjyys.

”Ja varmista että hän käsittää mitä hän varasti taas. Palasen kauneinta elämää tuli näin tuhoamaan.”

Rakkaudella, Anu-Maarit